perjantai 30. joulukuuta 2016

Pyöräretki München - Barcelona (Osa 1/2)



Koko menneen talven ja kevään silmäni lepäsivät lukemattomissa Euroopan maiden kartoissa, ja tapana oli unohtaa itseni, ja nauttia, jo ennakolta mielessäni pyöräretkeilystä lukemalla alan matkakirjallisuutta. Alun perin ei ollut tarkoitus lähteä pitkälle pyöräretkelle tänä vuonna, mutta pöytään jaettiin sellaiset sattuman pelikortit, että päätin kiivetä elämäni horisonttiin pyöräretkeilyn siniselle vuorenseinämälle, ja kurottaa kohti satujen maata. Siellä ajatusten avaruudessa kohtasivat vuorten ja taivaan ääret, jossa haluisin ajaa pyörällä. Syvällä ajatuksissani olin jo kulkemassa maisemassa.

Treffit olin sopinut ystäväni kanssa syyskuun alkuun Barcelonaan, joten oli noin kuukausi aikaa pyöräillä sinne. Laskeskelin, että Münchenistä pyöräilisi mukavasti siinä ajassa Espanjan puolelle, joten lensin Müncheniin ja aloitin sieltä matkani. Suurena inspiraationa tähän matkaan toimi viimevuotinen Rooma-Milano -retki. Se matka oli niin lämmintervehdys elämässä, että sen matkan lyhyestä himmeästä välähdyksestä sain rakennettua kokonaisen pyöräretkeilyjärjestelmän loppuelämääni.

Tavarat kuukauden matkaa varten.


Vuoden mittaan olin kasaillut pyörää ja varusteita, ja etenkin itse ajatusta pyörämatkailusta. Muutin vanhan cyclocrossin retkeilyhenkiseksi pyöräksi mm. uuden ohjaustangon ja tavaratelineiden avulla. Vaihteiden välitys edessä (38-42) oli muuten hyvä, mutta kovimpiin nousuihin olisi saanut olla vielä se maastopyörästä tuttu pienin hammasratas käytössä. Takana oli 14-32 välitys. Lisäksi viime vuoden reissusta viisastuneena valitsin leveämmät renkaat. Alle valikoitu nyt 47 milliset Schwalben Marathon Plus -renkaat. Todella pehmää menoa myös hiekkateillä ja huonokuntoisilla päällysteillä. Pyörä kesti hienosti koko reissun, paitsi kerran toinen takalaukku tippui kesken ajon maantielle, kun takatelineen kaikki ruuvit olivat löystyneet ja irronneet matkan rasituksen aikana.


Fillari laatikkoon ja kaikki laukut rinkansuojapussiin, ja kohti Helsinki-Vantaa lentokenttää.





Tässä sitä oltiin Münchenin lentokentällä uusien varusteiden kanssa, ja uskomattoman innostuksen kanssa; innostuksen, jossa varjotkin hehkuivat lupausta. Lentokentällä pyörää kasaillessa kokoon terminaalin uloskäynnin vieressä, taksiautojen jono vieressä ihmetellen seuraten, mietin tätä tulevaa matkaa seikkailuna, jossa odotus ja jännitys kohtasivat kuin ruuti ja tuli yhtenä leimahduksena.

Lähtö ensimmäisen päivän 40 km taipaleelle kohti Münhenin keskustaa.

Olin etukäteen katsellut kartoista, että miten Münchenin lentokentältä pääsee jalkakäytäviä pitkin pois. Tämä on yllättävän hankalaa useimmilla suuremmilla kentillä. Yleensä lentokentiltä poistutaan joukkoliikenteellä, vuokra-autolla tai taksilla. Harvoin sitä miettii, että miten lentokentältä pääsee pois kävellen, tai polkupyörällä. No nyt oli reitti selvä, ja päähän ulkoa opeteltu suorareitti kohti Isar-jokea. Tiesin, että Isar -joen varressa kulkee pyöräreitti (Isarradweg), jota pitkin pääsee mm. Müncheniin.

Läpi lentokentän vuokra-autoparkkipaikkojen, ja mutkitellen kapeaa jalkakäytävää pitkin saavuin hiekkatien alkuun, josta alkoi pitkä pyörätie kohti etelää.





Isar-joen pittoreski pyörätie.

 Isar -joen rannalla kulkenut pyörätie oli todella kaunis. Varsinkin, kun oli kosteaa ja sateista, niin kaikki värit ja tuoksut luonnossa voimistuivat huippuunsa. Tuntui kuin koko luonto vain odotti, että se nähtäisiin ja sen halki matkattaisiin.
  
English Garden, Münhen.



Olin yötä nuorisomajassa (halpa) Münchenissä. Meno oli siellä sen mukainen. Kolmeen asti yöllä musiikin jumputusta ja huutoa englanniksi eri aksentein. Mutta tärkein juttu kaupungissa oli pieni varustepäivitys ja -täydennys. Kävin Globetrotternin -retkeilytavaratalossa. Sieltä löytyi kaikki mitä tarvitsin. Uskomaton paikka, neljä kerrosta retkeilykauppaa. Suurin ihmetys oli kyllä asiakkaiden määrä ja jonot kassoilla. Retkeilytarvikkeita ostettiin todella paljon. Mietin katsellessa ihmishulinaa kassoilla, että mihin kaikkialle nämä kalliit välineet ja vaatteet pääsevät käyttöön.

Pyörä oli yötä nuorisomajan pyörävarastossa.


Ensimmäinen etappi matkalla oli Münchenistä Ziller- laaksoon Itävaltaan. Noin kahden päivän matka suhteellisen tasaista maastoa eteenpäin. Etukäteen katsomani sääennuste ei luvannut kauniita säitä Saksaan, Itävaltaa tai Sveitsiin. Ensimmäiset kaksi päivää satoikin koko ajan. Sen jälkeen oli koko ajan sateista, mutta välillä saattoi olla muutama tunti kuivaa säätä. Alkuinnostus kantoi pitkälle, mutta rajansa kaikella. Vettä, kun tulee koko ajan niskaan niin saavuttaa se melankolia lopulta pirteimmänkin partiolaisen.

Ensimmäinen etappi: Münhen-Zillertal. Melko tasaista sisältäen yhden todella jyrkän laskun ja lopun "seinänousun" Mayrhofenista Finkenbergiin (noin 3 km).




Münchenistä ajoin suoraan etelään Bad Tölziin. Tästä matkasta puolet oli autotietä. Ne olivat varmaan ainoat maantiepätkät ennen Sveitsin Geneveä. Sillä Saksassa, Itävallassa, ja Sveitsissä voi seurata pyörätienviittoja kohti seuraavaa isompaa kaupunkia, ja ajella pieniä päällystettyjä pyöräteitä pitkin. Tulin siihen tulokseen tällä alueella pyöräillessä, että karttaa täällä ei tarvitse. Pyörätie vie aina perille asti. Ranskassa vasta rupesivat pyörätiet pätkimään, ja piti ruveta seuramaan autoille tarkoitettuja kylttejä.



Taukopaikalla. Kuvassa näkyvä tie ei enää itseasissa ollut pyörätie, vaan se oli merkitty vaelluspoluksi karttoihin. Jatkoin kuitenkin matkaa. Ainut mikä muuttui tiessä, oli sepelin muuttuminen karkeammaksi.




 


Saavuin keskiaikaisesta keskustastaan tunnettuun Bad Tölziin. Kaupungin nimikin kertoo, että täällä on luonnonlähteitä. Paikkakunta on tunnettu rauhoittavasta ja parantavasta jodi-rikkaasta lähdevedestä. Myös Euroopan ensimmäinen sisävesipuistosto on perustettu tänne. Olin vasta matkani alussa, joten en tarvinnut vielä palauttavaa lepoa kylpylässä. Mielenkiintoisena sotahistoriallisena yksityiskohtana mainittakoon, että Bad Tölzissä oli Waffen-SS upseerien koulutuskeskus vuosina 1937-45. Se perustettiin tänne, koska täällä oli ”inspiroiva” ympäristö.

Ajatuksissani oli inspiroiva lounas tässä turistivilkkaassa pikkukaupungissa. Matkailu oli kuitenkin nostanut ravintoloiden hintatason lähelle sadepilviä, joten päätin suunnata ruokakauppaan. Päästyäni marketin parkkipaikalle törmäsin täydelliseen ruokapaikkaan. Pieni kebab-koju. Täällä kohtaa yhteiskunnallisen totuuden döner kädessä, ei missään Schnitzel-ravintolassa.

Bad Tölz.


Lounaspaikkani Bad Tölzissä.


Bad Tölzistä suunnatessa eteläänpäin, autojen ja ihmisten määrä väheni todella paljon.








Horisontissa häämöttää Itävalta.






Jokainen puu, sumun läpi näkemäni metsä ja kirkkaana kuuluvat sadepisaroiden äänet kertoivat rauhasta ja puhtaudesta. Liikuin onnellisena pitkin sateisia teitä.




Ensimmäinen maastoyöpyminen tapahtui lähellä Itävallan rajaa. Vettä tuli koko yön ukkosen säestämänä. Aamulla lämpötilamittari näytti +2 astetta. Tämä oli koko reissun kylmin hetki. Telttapaikan hiekka oli muuttunut koko yön jatkuneessa sateessa mutavelliksi. Ei tullut kylmä, kun aamu käynnistyi pitkällä ylämäellä, mutta kaikki varusteet olivat mudan peittämät.


Matka jatkui Achenseen (Achen -järvi) rantoja pitkin kohti Jenbachin kaupunkia, ja sieltä sitten Zillertaliin. Zillertalin (Ziller -laakso) suurimmasta kaupungista Mayerhofenista olin varannut majoituksen etukäteen. Tai oikeastaan pienestä Finkenbergin kylästä Mayerhofin vierestä. Majoitus oli halpa, koska koko laakso on talvimatkailupaikka, eikä nyt ollut vielä sesonki. Mutta, kun katselin kauempaa peltojen yli pyörätieltä käsin laakson ainoata autotietä, niin siellä oli paikoin jopa liikenne seis ruuhkan takia. Eli matkailijoita riitti nytkin.

Koko matkan Münhenistä asti jatkunut loiva nouseminen päättyi tänne Achenseen luo Itävallan puolelle.






Achensee.




Pyörätietä Zillertalissa.

Ensimmäisen pyöräilypätkän opetti, että omat vannejarrut olivat riittävät tämän kuorman kanssa alaspäin lasketellessa jyrkkiä vuoristomäkiä. Jenbachin luona oli noin 15% laskua pitkään, ja pääsin siinä testaamaan, kuin tämä painolasti oikein pysähtyy kovassa vauhdissa. Pyörä painoi kuorman kanssa noin 50 kiloa, riippuin kuin paljon ruoka-/juomatavaraa oli kaupasta ostettu kyytiin. Siihen päälle kuskin 70 kiloa, niin semmoiset 120 kiloa piti pystyä saamaan jarrutettua. Se onnistui hyvin.

Toinen testi oli Mayrhofista lähtenyt nousu Finkenbergiin, jossa majapaikkani sijaitsi. Mäki on noin kolme kilometriä pitkä ja noin 10 % nousua, jyrkimmät kohdat 14-15%. Tässä nousussa sai hyvän kuvan, kuinka mäennousu tulisi onnistumaan jatkossa. Ja aivan seinä toi nousu sitten olikin itselle. Puolet ajaen ylös, ja loput sitten miten vain pääsi eteenpäin.

Mayerhofen. Kuva on Finkenbergistä otettu, jonne piti nousta 400 metriä ylöspäin.


Finkenberg.




Mayrhofenissa lepopäivän ajeluilla.


Paikallisessa yhdellä.

Pidin yhden lepopäivän Finkenbergissä. Siellä oli aikaa miettiä mihin oli ryhtynyt, ja mihin sitä seuraavaksi suuntaisi. Kävin syömässä laaksossa, ja ajelin takaisin majoituspaikkaan, toki baarin kautta, mutta lähinnä vain kävin tiedustelemassa paikallisilta reittiä vuorten yli Italiaan. Kelit eivät suosineet pienillä vuoristopoluilla ajelua. Ylhäällä vuorilla tuli lunta ja kaikki oli mutaista. Päätin jatkaa pyöräteillä kohti Innsbruckia, ja Liechtensteinin kautta Sveitsiin.

 
Toinen etappi: Finkenberg - Thusis. Kolme maastoyöpymistä ja pari yötä leirintäalueella.



Sää muuttui paremmaksi pariksi päiväksi.



Merkityillä pyöräteillä oli välillä jopa kylttejä akkujen latauspaikkoihin. Saattoi liittyä runsaaseen sähköpyöräkantaan.


Innsbuckin lähellä pyörätietä. Inn- jokea seuraillen kulki, yllätys yllätys, Innradweg -niminen pyöräreitti. Ajelin sitä pitkin aina risteykseen asti, jossa piti kääntyä ylöspäin kohti St Antonia.




Inn -joki. Joen harmaa väritys johtui sedimenteistä vedessä. Vesi oli siis pientä hiesua/savea täynnä.




Pyörätiellä maissipeltojen halki kohti länttä.


Iltapäivä vaihtuu illaksi.


Nukuin yön kuvassa näkyvän luostarin välittömässä läheisyydessä. Koska seuraava aamu oli sunnuntaiaamu, arvelin että ei tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan. Oikeassa olin. Klo 0700 alkoi soimaan isot kellot.






Sunnuntaina riitti pyöräilijöitä pyöräteillä. Paljon oli pyörämatkailijoita liikenteessä tällä tasaisella osuudella, mutta kaikki muut pyöräilijät katosivat näköpiiristä, kun maasto muuttui vuoristoiseksi.


Sunnuntairuuhkassa.


Pyöräteillä saattoi välillä tulla todellinen seinä vastaan.

Ajoin kaksi päivää Zillertalista kohti St. Anton am Arlbergiä aurinkoisissa tunnelmissa. Näin paljon muita pyörämatkailijoita. Monella oli sähköpyörät. Sähköpyörät olivat melkein yleisempiä kuin tavalliset pyörät. Arlbergissa oli vastassa ensimmäinen kova nousu. Se olikin todella jyrkkä, ja jouduin taluttamaan suurimman osan siitä. Onneksi vuorinousu oli vain viisi kilometriä pitkä. Nukuin yön Arlbergin solassa. Siellä koin hieman hämmentävän hetken, kun keskellä yötä heräsin ilotulitukseen. Katselin keskellä pimeyttä välähteleviä erinvärisiä valoja vuorten huippuja tavoitellen, ja mietin, että onko nyt laskettelukeskuksen talvikausi avattu, vai joku merkkipäivä Itävallassa? No se jäi mysteeriksi, mutta ylhäällä Arlbergin solassa huomasin, että täällä 2000 metrin korkeudessa luonto tuoksuu ja tuntuu hyvin tutulta. Se muistutti Lappia. Samat heinäkasvit (sarat) kuin Lapisssa, kanervat, pajukot, vaivaiskoivut ja hyttyset loivat kotoisan tunnelman.

Nousu kohti St Antonia.


Silvretta high alpine road jatkoi tuonne suuntaan. Itse käännyin kohti St Anton am Arlbergia.




Arlbergin solan huipulla.


Päätin jäädä yöksi solan päälle. Täällä oli rauhallista.


Teltta maastoutuu hyvin Alppien maisemaan.





Iltaruokailu kuun valossa.


Yöllinen yllätys.


Feldkirch ja enää kiven heitto Liechtensteiniin.


Rauhallinen sunnutaipäivä Liechtensteinissa. Hukkasin merkityn pyörätien, mutta koko maa on niin pieni, että sen näkee päätä pyöräyttämällä lähes kokonaan. Päädyin ajelemaan peltoteitä pitkin. Pidin vain etupyörän oikeassa suunnassa, ja vähän ajan päästä päädyin Sveitsiin.

Arlbergin solasta laskeuduttua alas saavuin Liechtensteiniin. Tuossa pitkässä laskussa en polkenut yhtään ensimmäisen 25 kilometrin aikana, ja koko alamäkeä kesti 30 kilometriä. Päivä oli hiostava ja todella kuuma (+34), kun ajoin Liechtensteinin läpi. Ukkospilviä näkyi taivaalla, ja sadealueita risteili siellä täällä laaksossa. Koko Liechenstein vaikutti hyvin puistomaiselta viheralueelta, jossa oli paljon hevostiloja, ja ihmiset ajoivat isolla maastoautoilla. Sunnuntaista ehkä johtuen, tunnelma oli erittäin seesteinen. Tämä alue ei vaikuttanut olevan mikään matkailukohde. Ei ollut muuta tarkoitusta kuin ajaa läpi, ihmetellä maisemia, ja suunnata kohti Sveitsiin Kunkels -solaan, jossa ajattelin, että voisi löytyä joku telttapaikka.

Kävin sentään kokemassa Liechtensteinin hintatason, kun ainut vastaan tullut auki ollut liike oli Subway -ravintola. Tilasin täsmälleen saman leivän, minkä olen Suomessa aina tilannut ja maksanut siitä noin 10 euroa. Tässä maassa se maksoi 23 euroa. Siinä meni yhteen leipään neljän päivän ruokabudjetti. Tapasin Subway -ravintolassa kaksi Australialaista pyörämatkailijaa, jotka olivat ajamassa kohti Hollantia seuraten Eurovelo 15 reittiä. He olivat aloittaneet Andermattista, johon olin matkalla itse, ja ajaneet joka päivä vesisateessa. Siinä jutustellessa katselimme ukkospilvien lähestymistä, ja he totesivat ottavansa Vaduzista nuorisomajasta yöpymispaikan. Se sentään maksoi vain 30 euroa/yö (makuusali), ja alkoi houkuttamaan itseänikin, mutta katselessa pilvien liikkeitä arvelin pääseväni pyörällä sateiden alta pois.



Rein -jokea pitkin kulkee mm. Eurovelo 15 -pyöräilyreitti.





Koko päivän onnistuin välttämään sateet, mutta iltaa kohden alkoi olla selvä, että vesisateen alle jään jossain vaiheessa. Kunkelspass olikin paljon rankempi, mitä odotin. Nousu ei tuntunut loppuvan ja pyörää piti työntää monessa kohtaa. Telttapaikkaa ei oikein löytynyt, kun ainoat suurinpiirtein tasaiset kohdat oli vain autotiellä. Maasto oli vain yhtä rinnettä. Väsymys, rankka nousu, telttayö ja tieto siitä, että kohta tulee ukkosrintama päälle, teki tunnelmasta hieman ahdistavan. Aloin liikaa miettiä kokonaismatkaa Barcelonaan ja koko reissu alkoi tuntua mahdottomalta. Tälläisissä hetkissä sitä kohtaa itsensä, ja mieleen tulee erilaisia ajatuksia, kuinka pääsisi pois tästä tilanteesta. Olen ollut monta kertaa näissä tilanteissa jo aikasemmin, joten kai sitä on oppinut tuntemaan itsensä, ja hajoamassa olevan tilanteen kokoaminen käy helpommaksi joka kerta.

Paikkahan oli oikein kaunis, ja lähes kaikki kuvat olen ottanut silloin kun ei satanut, joten kuvista ei ainakaan välity sitä henkistä seinämää, mikä oli rakentumassa pyörätielleni. Noh, lapsuuden muistoissakin aina paistaa aurinko. Liechtensteinista suunnatessani kohti Kunkelspassia, aloin vaistomaan, että tilanne on muuttumassa raskaaksi. Löysin auki olevan kaupan Sveitsin puolelta Bad Ragaz -kylästä, juuri ennen nousua ylös solaan. Ostin sieltä pullon punaviiniä, ja palan juusto ja makkaraa. Ajattelin, että nyt pitää olla normaalia parempi iltapala.

Nousua ylös kohti Kunkelssolaa.


Kunkelspass, näkymä pohjoisen suuntaan, jossa rakennetaan isoa siltaa yhdistämään solan eri puolet toisiinsa.



Löysin pienen rinnepellon laidasta teltankokoisen tasaisen maapläntin. Ennen kuin ukkosrintama tuli niskaan, ehdin istahtaa hetkeksi nauttimaan kuluneesta päivästä viinin ja juuston kanssa. Ukkonen paukkui pitkään, ja vettä tuli kuin suihkusta. Yöllä kaivoin pieniä ojia teltan ympärille, ohjaten rinteen valumavesiä teltan ohi.



 

Aamulla kapusin takaisin tielle ja jatkoin kohti solan huippua.




Taas yksi nousu kiivetty.


 Laskeutuminen olikin hieman jännittävämpää.




Alas tullessa piti pitää taukoja, kun vanteet kuumeni paljon (vannejarrut). Komeita lehtikuusia kasvoi etelärinteellä.




Katselin edellisenä iltana kartasta, että Kunkelspassin eteläänpäin päin on pieni kaupunki (Thusis), jossa on leirintäalue. Se ei olisi kaukana. Kaipasin lyhyttä ajopäivää , lämmintä suihkua ja lepopäivää pohtia ja kiikaroida omia ajatuksia.

Matkalla kohti Thusisin kaupunkia.


Retkeilemässä saksalaisten kanssa leirintäalueella. Sveitsissä tuntee itsensä köyhäksi, kun kaikki vaikuttaa niin kalliilta. Telttapaikka yhdeltä yöltä 22 euroa tässä leirintäaluella. Vertailuksi voin kertoa, että Ranskassa ja Espanjassa yöpymiset maksoivat 5-7 euroa paikassa kuin paikassa.




Rein -joki Thusisin kohdalla.

Kolmas etappi pitikin sisällä kovimmat nousut koko reissulla. Kolme kovaa mäkeä ja sittten olisin Genevenjärvellä.

Kolmas etappi: Thusis- Genevenjärvi. Neljä yötä teltassa ja viides yöpyminen sitten Genevenjärven rannalla.




Lähdössä jatkamaan matkaa kohti Geneveä.


Lounas joenrannalla.









Lepopäivä teki ihmeitä. Ajoin kuin lentäen aina Thusisistä Oberalppassin ylös asti. Matkaa tais tulla 120 - 130 km. Vettä satoi kaatamalla Oberalppassia kiivetessä. Tämän jälkeen isoista vuorinousuista enää oli edessä vain Furkapass. Tunnelma oli korkealla. Kohta olisi Alpit kiivetty. Yön vietin ylhäällä solassa, Andermatt kaupungin yläpuolella. Kaikki vaikutti hyvältä, kunnes keskellä yötä tuli ukkonen. En nukkunut koko yönä kuin pari tuntia, kun jatkuva salamointa piti jännittityksessä. Tuntui kuin olisin telttaillut ukkospilven sisällä. Siinä oli semmoista vaaran ja rajalla roikkumisen tunnetta. Yritin painaa itseni mahdollisimman matalaksi teltan sisällä, ja toivoin, että ukkonen ei huomaa minua.

Oberalppass.




Oberalppass.


Andermattin kaupungin yläpuolelta löytyi telttapaikka.


Aamulla kaikki näytti hyvältä. Hieno päivä lähteä viimeiselle vuorelle.


Tästä alkoi Furkapass. Edessä näkyvät serpentiinimutkat olivat koko nousun raskain kohta.


Furkapass esittäytyy Bond -elokuvassa Goldfinger.


Furkapass. Noin puolessavälissä nousua päätin syödä aamiaisen. Alun jyrkän serpentiini pätkän jälkeen nousu helpottui ja oli mukava pyöritellä pikkuhiljaa huippua kohti. Nousussa tapasin saksalaisen pyöräretkeilijän, jolla oli vain viisi vaihdetta pyörässä. Se talutti joka ainoan nousun ylös matkallaan. Oma matkanteko tuntuikin yhtäkkiä helpolta.


Siinä se on. Ensimmäinen iso nousu,  jonka pääsin ajamalla ylös, ilman työntämistä. Mahtava fiilis.




Ylhäältäpäin katsottuna tie näytti hentoiselta paperinauhalta, joka laskostui rinteitä pitkin kiemurren alas.






Furkapass ylitetty ja laskeuduttu länsipuolelle. Tie huipulta alas näkyy kuvan oikeassa yläkulmassa.


Furkapassin ylittäminen ja laskeutuminen sen länsipuolelle Valaisin kantoniin muutti maiseman ja luonnon erilaiseksi. Tällä puolen Sveitsiä näkyi ensimmäiset keinokasteluviljelmät ja vanhojen rakennusten arkitehtuuri muuttui. Ilmasto oli selvästi kuivempi kuin itäpuolella Sveitsiä. Puhuttu kielikin vaihtui nyt ranskaksi. Tästä oli vain alamäkeä ja tasaista aina Genevenjärvelle asti. Tosin suunnitelmissa oli piipahdus Zermattissa, joka tarkoitti yhden päivän vuoriajelua.

Valaisin kantoni. Tästä eteenpäin ajoin vain kuivissa ja kuumissa keleissä aina Barcelonaan asti.





Horisontissa häämöttää Mont Blanc.


Riippusilta Mühlebachissa. Pituutta 280 metriä.

Rhone -joen laaksossa valitsin laakson eteläpuolella kulkevan merkityn pyöräreitin. Hetken sitä kuljettuani muistin, että tätä puolta laaksosta ei suositeltu pyöräfoorumilla, jos halusi edetä matkassaan. Koin sen hyvin nopeasti itse. Se olikin melko kivinen ja mäkinen pätkä. Mutta kannatti valita se puoli. Sillä sieltä huomasin ison riippusillan, joka oli vasta viime vuonna avattu, ja jota pitkin pääsi sitten laakson pohjoispuolelle. Olihan huikea kokemus ajaa kovalla vauhdilla alas riippusiltaa pitkin kiemurtelevia lautoja seuraillen ja tuulen heilutellessa koko siltarakennelmaa, ja säikähtäen huomata, että pudotusta onkin 100 metriä alaspäin. Jännittävämpi kokemus kuin Särkänniemi.

Leiripaikka. Kaksi yötä Vispin kylässä leirintäalueella. Välipäivänä kävin lyhyellä, kevyellä pyöräretkellä Zermattissa. Retkeni ajankohtana leirintäalueilla oli pääasiassa vain eläkeläisiä. Monet tulivat kyselemään matkastani, ja kertoivat usein omista pyörämatkoistaan. Kaikesta oli aistittavissa, että tämmöinen matkanteko jättää ihmiseen syvät muistot.


40 km ylämäkeä Vispistä.


Zermattin kylä ja turistit. Kontrastit täällä olivat valtavat. Koko matkan pyöräillessä kohti Zermattia ei ollut juurikaan liikennettä eikä ihmisiä, koska Zermattiin ei saa tulla autolla. Ihmiset kulkevat junalla tänne. Kolmen tunnin hiljaisen, meditatiivisen kiipeämisen jälkeen saapuu yhtäkkiä keskelle vapputoria. Voimakas luontaantyöntävä vaikutus.


Katselemassa Matterhornia.

Vispistä suuntasin sitten loivaan laskuun ja kohti Genevenjärveä. Seurasin Rhone -jokea ja Eurovelo 17 reittiä, joka kulkee pitkin tätä jokea Välimereen asti. Luonto näytti entistäkin kuivemmalta ja vastaan tuli paljon hedelmä- ja viiniviljelmiä. Omenat, päärynät, luumut ja persikat olivat juuri sopivan kypsiä, joten niitä nauttien matka kulkikin kevyesti eteenpäin. Kuumuus vain lisääntyi. Lämpötila oli 35 astetta. Pyöräily oli vielä helppoa, kun pyörätien vieressä oli paljon puita ja suojaavaa varjoa. Genevenjärvelle saavuin illalla. Seurailin illan hämärtyessä järveä ympäröivien kaupunkien valojen voimistuvan, ja pystytin teltan jo pimeyden vallitessa. Sirkkojen äänet öisin olivat muuttunut.  Äänet toivat mieleen Välimeren alueen.

Rhone -jokilaakso oli täynnä viljelmiä.


Hellepäivänä kaikki taukopaikkkani liittyi jollain tavalla uimiseen.




Genevenjärvi ja voimistuva valo lännestä.


Genevenjärven rannalla aamiainen nautittu hyvässä seurassa, ja matka jatkuu kohti Geneveä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti